suomentanut Saida Kudia

Ensimmäinen kalifi Abu Bakr ei hylännyt kaupantekoaan ennen kuin muslimit myönsivät hänelle valtion rahastosta tuen hänen omiin tarpeisiinsa ja hänen elätettävilleen, jotta hän voisi vapaasti omistaa oman aikansa kalifin asioiden hoitamiseen. Oikeus työntekoon, kuten islam julistaa, on taattu jokaiselle ihmiselle rodusta, uskonnosta tai yhteiskuntaluokasta huolimatta. Islamin mukaan valtio on vastuussa huolenpidon sekä hyvän hoidon takaamisesta, jotta voitaisiin varmistua yksilöiden ja samalla koko yhteiskunnan vapaasta kehittymisestä. Profeetta (SAAS) sanoi: "Se, joka vahingoittaa dhimmiä (ei-muslimia, joka asuu muslimiyhteisön suojeluksessa tai muslimiyhteisössä) vahingoittaa minua." Profeetta (SAAS) on myös sanonut: "Minä olen sen vihollinen Tuomiopäivänä, joka on epäoikeudenmukainen mu'ahidia (se, jolla on sopimus [ahd] muslimien kanssa), joka loukkaa hänen oikeuksiaan tai esittää hänelle äärimmäisiä vaatimuksia tai ottaa häneltä mitään vasten tahtoa."

Kun Jerusalem oli valloitettu, Omar ibn-al-Khattab teki sopimuksen sen asukkaiden kanssa: "Tämän on Omar, Uskovaisten komentaja, luvannut Aelian (Jerusalemin) asukkaille heidän turvakseen. He saavat suojan omilleen, omaisuudelleen, temppeleilleen ja risteilleen, sairaille ja terveille, ja kaikille yhteisönsä asukkaille; kirkkoja ei valloiteta eikä tuhota eikä niistä siirretä mitään tai niiden rikkauksista, eikä mitään oteta heidän ihmisiltään tai omaisuudestaan." Tämä turva on laaja perusta, jonka pohjalta yksilöiden mahdollisuudet voivat kukoistaa ja kehittyä, toimien hedelmällisesti ilman, että toisten yhteiskunnan jäsenten oikeuksia loukataan. Yhteiskunnan velvollisuutena on turvata jokainen ihminen ja suojella ihmisen työn hedelmät, olipa hän muslimi tai ei. Tässä voidaan ottaa esimerkkinä murha. Islamin laki ei tee eroa rangaistuksessa olipa uhri mies tai nainen, aikuinen tai alaikäinen, tervejärkinen tai hullu, rikas tai köyhä, muslimi tai dhimmi, valkoinen tai musta... yleisen ohjeen mukaan:

Ja Me kuvasimme heille; elämä elämästä.   (5:48)

Ja teille on elämä koston laissa, oi ymmärryksen ihmiset, jotta nauttisitte turvallisuudesta.   (2:179)

Islam ei erottele yhden ihmisen tai ryhmän tekemää murhaa. Islamilaiset lainantajat ovat sanoneet: "Kaikkein sopivinta on kaikkien murhaan osallistuvien teloitus; onhan tavallista, että murhaan osallistuu useampia ihmisiä. Ja jos rangaistusta ei toteuteta näin, niin ei olisi mitään rajaa sille, että se joka toivoo toisen kuolemaa, voisi saada rikoskumppaneita voidakseen pyyhkiä rangaistuksen pois itsestään. Tämä voisi lannistaa koston objektiivisuuden, jonka tarkoituksena on ylläpitää elämää. Omar ibn-al-Khattab teloitutti monia ihmisiä murhasta ja yhytti muita: "Ja vaikka kaikki kaupungin asukkaat olisivat tehneet salaliiton suorittaakseen tämän teon, olisin tappanut heidät kaikki." Muslimioppineet ovat olleet sitä mieltä, että muslimin murhaama dhimmi on suurempi synti kuin muslimin murhaama toinen muslimi. Näin sillä perusteella, että vaikka uskonnollinen viha voi johtaa murhaan, niin tarve pakolliselle estämiselle on suurempi. Tämän vuoksi oli tärkeämpää vakuuttaa periaatetta, että elämää on säilytettävä kun määrätään sen muslimin rangaistusta, joka on murhannut dhimmin kuin toisen muslimin murhatapauksessa.

Tämän  vuoksi islam erityisesti kunnioittaa ihmiselämää ja oikeutta elää, ja on asettanut rangaistukset ihmisen elämän suojelemiseksi, eikä se tee erotusta murhaajan rotuun, yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen asemaan, ihonväriin tai uskontoon nähden. Islamin mukaan jokainen työntekijä on oikeutettu toimeentuloonsa. Tästä Profeetta (SAAS) sanoo: "Antakaa työntekijälle hänen palkkansa ennen kuin hiki kuivuu hänen otsallaan." Ja vielä: "Jumala (joka on Voimakas ja Suuri) on sanonut: "On kolmenlaisia ihmisiä, joita en siedä Tuomiopäivänä..." ja tästä hän mainitsee: sellainen, joka palkkaa työntekijän, hyötyy hänestä, eikä maksa hänelle." Nämä periaatteet voidaan suunnata käsin tehtävään työhön, älylliseen työhön tai hallinnollisten velvollisuuksien suorittamiseen.

8. Esimerkilliset miehet

Ensimmäinen muslimien mainitsema esimerkki islamin ihmisyyden kautta rodullisen eron ylittäneestä oli Bilal ibn-Rabah, Profeetan (SAAS) etiopialainen muezzin (rukoukseen kutsuja) Medinan moskeijassa Profeetta oli muslimien imaamina (rukouksen johtajana) samalla kun Bilal kutsui muslimeja rukoukseen. Nämä kaksi tehtävää, imaamin ja muezzinin, ovat moskeijan kaksi tärkeintä tehtävää. Omar ibn-al-Khattab, toinen kalifi, sanoi: "Abu Bakr on herramme, ja hän vapautti meidän herramme (tarkoitti Bilalia), joka on islamin kolmas (ts. kolmas henkilö, joka vastaanotti islamin)."

Sudanien (tämän nimen arabit antoivat kaikille mustaihoisille) joukossa on Al-Miqdad ibn al-Aswad, Profeetan seuralainen, joka mainitaan. Hän oli yksi huomatuimmista miehistä seuralaisten joukossa, ja hän todisti Profeetan kanssa Badrin suuren taistelun samoin kuin muutkin suuret tapahtumat. Al-Miqdad sanoo: "Kun tulimme Medinaan, Jumalan Lähettiläs jakoi meidät kymmeneen ryhmään ja sijoitti jokaisen ryhmän eri taloon, ja minä olin niiden joukossa jotka seurasivat Profeetta, eikä meillä ollut muuta kuin lammas, jonka maidolla voimme tyydyttää nälkämme."

Sitten oli Julaibib, joka kertoo meille Profeetan kysyneen hyökkäyksen aikana seuralaisiltaan oliko yhtään miehistä menetetty. He vastasivat: "Kyllä, olemme menettäneet muutamia", ja heidät nimettiin. Myöhemmin hän toisti heille saman kysymyksen kahdesti ja kolmanteen he vastasivat: "Ei yhtään." Silloin hän sanoi: "Mutta minä en löydä Julaibibia, etsikää hänet." Ja kun häntä etsittiin, niin hänet löydettiin kuolleena makaamasta niiden seitsemän vieressä, jotka oli tappanut. Silloin Profeetta kantoi hänet käsivarsillaan kunnes hänelle oli kaivettu hauta.

Islamilaiset oppineet eivät ole koskaan hyväksyneet vihamielistä asennetta mitään rotua kohtaan ihonvärin perusteella kirjoittaessaan historiasta, maantieteesta ja sivilisaatiosta. Esimerkiksi Al-Mas'udi selittää eri rotuja kuvaillessaan Sudanin maata objektiivisuuden hengessä ja panee merkille mustien kaunopuheisuuden ja kansallisten saarnaajien voimakkuuden. Selonteoissaan hän puhuu kiinalaisista monarkeista oikeudenmukaisina, ja heidän askelistaan suojella ulkomaisia kaupankävijöitä, jotka matkustivat heidän maidensa halki. Samankaltaisia näkemyksiä voidaan lukea Ibn Khaldunin (k. 1406) kirjasta Al-Muqaddima, jossa hän kuvaa ihmisen eri rotuja. Hän ei pidä niin tärkeänä luonnollisen ympäristön vaikutusta ja ruumiillisia luonteenpiirteitä, vaan keskittyy yhteiskunnallisiin tekijöihin, ja samalla haluaa osoittaa ihmisten ammattien ja elämäntapojen vaikutukset. Näihin kahteen hän sanoo kuuluvaksi periaatteellisen roolin sen suhteen, mitä ihmisten erilaisten luonteiden kehittymiseen tulee. Hän kirjoittaa kirjansa 6. luvussa seuraavasti:

"Idän ihmiset ovat kokonaisuutena parempia opettajia ja sivistyneempiä kuin lännen ihmiset. Heillä on jonkunlainen älyllinen paremmuus.  Asia ei ole kuitenkaan näin: idän ihmisten paremmuudessa on enemmänkin kysymys suuremmasta älyllisestä valppaudesta mitä tulee heidän sivilisaationsa vaikutuksiin. Ei ole mitään perää väitteessä, että idän ja lännen asukkailla olisi jonkinlainen perustavanlaatuinen ero."