Kirjoituksen laati diakoni Sinikka Metiäinen, ryhmämme hyväksymä teksti
- lähetetty eri lehtiin


Vuosaaressa kokoontuva muslimien ja kristittyjen naisten ryhmä on pohdiskellut naisten, lasten ja vanhusten asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Nykyisessä yhteiskunnassa naisten on astuttava työelämään heti kun mahdollista ja lapsi viedään hoitopaikkaan, jossa hän viettää suurimman osan valveillaoloajastaan. Ovatko ainoat vaihtoehdot tässä maassa kokopäivätyö ja lapsi tarhaan tai sitten kokonaan kotiin jääminen. Lapsilla ja nuorilla ovat hälyttävästi lisääntyneet mielenterveysongelmat, huumeidenkäyttö yms. Mielestämme niille äideille, jotka haluavat hoitaa lapsiaan pidemmän aikaa tai tehdä osapäivätyötä putoamatta työelämästä loppuiäkseen tai kärsiä siitä taloudellista tappiota mm. eläkeasioissa, pitäisi suoda siihen mahdollisuus. Lapsen tulevaisuus on monella tapaa tulosta siitä, mitkä eväät hän saa kotoaan, on turha vierittää vastuuta päiväkodeille tai kouluille, joille se ei kuulu ja jotka eivät sitä muutenkaan kykene ottamaan.

Vanhukset tämän päivän Suomessa koetaan taakaksi yhteiskunnalle ja sen eteen puurtaville työikäisille kansalaisille. Minne katosivat vanhusten arvo, viisaus ja turvallinen syli? Eikö niitä tarvita tämän päivän yhteiskunnassa? Omien vanhempien hoito ollaan sysätty sekin yhteiskunnan tehtäväksi. Moni kärsii siitä huonoa omaatuntoa. Mikä voisi olla tulevaisuuden malli hoitaa tämä asia toisin? Maksetaanko mieluummin kalliista hoitopaikoista, joissa vanhukset kokevat yksinäisyyttä ja irrallisuutta, kuin maksetaan omaiselle, joka haluaisi hoitaa vanhusta kotona saaden apua yhteiskunnalta levätäkseen välillä. Miksi on moraalisesti hyväksyttävämpää maksaa hoidosta laitoksille kuin omille omaisille?

Missä ollaan ylipäätänsä menossa, kun koko elämä valjastetaan työelämän palvelukseen? Ajatellaan, että perhe on riesa. Ihmisten arki järjestellään siten, että parhaat voimat käytetään työhön. Se mitä jää, saa riittää perheelle ja itselle. Kotona vietettävä yhteinen aika saattaa jäädä vain muutamiin tunteihin. Tahdomme kysyä, mikä tässä elämässä on tärkeää? Eikö se sittenkin ole toisistaan välittäminen, ihmissuhteet, elämän pienistä ja suurista asioista iloitseminen? Yksityisten ihmisten ja suomalaisen yhteiskunnan on etsiydyttävä uudelleen meille tärkeiden asioiden äärelle, nykyinen systeemi on ihmistä ahdistava ja sen seuraukset näkyvät.