Teuvo Laitila
Artikkeli on ilmestynyt aikaisemmin Kanava-lehdessä 1/2000. Ohessa lyhennetty versio kirjoittajan lähettämästä tekstistä.

Keskiaika: islam uhkana läntiselle Euroopalle

Länsi-Eurooppa tuli tietoiseksi islamista 700-luvun alussa, jolloin kristittyjen saraseeneiksi kutsumat muslimit valloittivat Iberian niemimaan ja käväisivät Etelä-Ranskassa. Muslimien uskontoon ei kuitenkaan kiinnitetty mitään erityistä huomiota. Läntinen Eurooppa kiinnostui islamista vasta 900- ja 1000-luvulla, ja sen jälkeen kun viimeiset merkittävät eurooppalaiset "pakanat" - skandinaavit ja heidät eteläiset serkkunsa normannit sekä unkarilaiset osa slaaveista - olivat omaksuneet kristinuskon. Ajateltiin, että "pakanoiden" jälkeen myös muslimit oli liitettävä yhtenäiseen, kristillisen kirkon vallitsemaan maailmaan. Ei ole sattuma, että ristiretkiaate heräsi nimenomaan 1000-luvun lopulla: islamin vastustamisesta ja kristittyjen yhteisestä "tehtävästä" vapauttaa Palestiina yritettiin luoda eurooppalaisia yhdistävä ideologia, joka samalla liittäisi heidät kristilliseen kirkkoon.

Tätä ideologiaa ruokittiin luomalla muslimeista ja heidän uskonnostaan mahdollisimman kielteinen kuva. Niinpä latinalaiset kirjoittajat esimerkiksi sepittivät 1100-luvun alkupuolella käsityksen Muhammedista riidankylväjänä, noitana, taikurina ja muslimien palvomana jumalana. Tästä periytyy myös käsite muhamettilaisuus. Samat kirjoittajat loivat pohjaa näkemykselle, että islam sallisi miehelle täysin rajoittamattoman sukupuolielämän.

Kuva islamista läntisen Euroopan ja kristinuskon verivihollisena on hallitsevin myöhempien aikakausien keskiajalta perimistä näkemyksistä. Se ei kuitenkaan ole ainoa kuva. Keskiajalla syntyi toinenkin käsitys, jossa pääpaino on muslimien, nimenomaan Iberian niemimaan muslimien filosofisessa, luonnontieteellisessä ja lääketieteellisessä oppineisuudessa. Iberialaiset muslimit rakensivat kreikkalaisen tietämyksen, mm. Aristoteleen, pohjalle. Heidän teostensa kääntäminen arabiasta latinaksi loi pohjan sydänkeskiajan kristittyjen ajattelun uudistumiselle ja skolastiikan kehittymiselle.

Ensimmäinen vakavasti otettava länsieurooppalainen filosofisen muslimi-kuvan muokkaaja oli ranskalaisen Clunyn luostarin apotti Pietari (k. 1156). Hän ei ollut puolueettoman kiinnostunut islamista. Uskontona islam oli Pietarille harhaoppi, ja hänen kiinnostuksensa sitä kohtaan johtui hänen halustaan löytää tehokas tapa käännyttää muslimit kristinuskoon.

Kohti toisen sietämistä

Tiedon ja yhteyksien lisääntyminen läntisen Euroopan ja islamilaisen maailman välillä johti keskiajan lopulla eräänlaiseen liennytykseen. Tähän oli ainakin kaksi syytä. Katolisen kirkon sisällä voimistuneet vaatimukset kirkon uudistamisesta sekä Akkon kukistuminen 1291 ja Palestiinan joutuminen kokonaisuudessaan muslimien hallintaan pakottivat kirkon kääntämään huomionsa ristiretksitä Euroopan ja kristinuskon sisäisiin asioihin. Mongolien hyökkäykset Eurooppaan 1240-luvulta lähtien toivat läntisille kristityille uuden, muslimeja uhkaavamman vihollisen.

Varhaisimpia tunnettuja esimerkkejä uudesta suhtautumisesta muslimeihin ovat baijerilaisen Minne-laulajan Wolfram von Eschenbachin laulut, joissa hän kuvaa frankkien ja saraseenien taisteluja. Edeltäjistään poiketen Wolfram ei esittänyt muslimeja täydellisen pahoina tai barbaarisina vaan näki molemmissa taistelevissa osapuolissa sekä hyveitä että paheita. Dante ilmensi samaa ajatusta Jumalaisessa näytelmässään sijoittaessaan kolme muslimia, Ibn Sinan, Averroeksen (Ibn Rushd, iberialainen filosofi, joka kuoli 1198) ja ristiretkeläisten hyvin tunteman sulttaani Saladdinin kiirastuleen. Dante oli kuitenkin uskollinen myös vanhemmalle perinteelle sijoittamalla Muhammedin helvetin alimpaan piiriin yhdessä Juudaksen ja Brutuksen kanssa.

Moniarvoisempi suhtautuminen islamiin kehittyi samaan aikaan kuin läntisen Euroopan yhtenäiskulttuuri mureni. Kansallisten pyrkimysten ja ristiriitojen voimistuessa Euroopassa ja islaminuskoisten osmanien valtakunnan laajetessa samaan aikaan, 1350-luvulta lähtien, Balkanille ja Unkariin, monet Länsi-Euroopan vallanpitäjät - mm. Ranskan, Englannin ja Ruotsin kuninkaat - pyrkivät solmimaan omia etujaan palvelevia kaupallisia, poliittisia ja sotilaallisia suhteita muslimeihin. Uskonto ei enää ollut kristilliselle hallitsijalle este suhteiden luomiselle, kun osmanisulttaanin tukea tarvittiin vastustajan, toisen kristillisen hallitsijan, eliminoimiseen. Ranskan pyrkimykset valloittaa 1400-luvun lopulla sulttaanin tuella Italia sekä Milanon, Firenzen ja eräiden muiden Italian kauppakaupunkien samanaikaiset yritykset kukistaa osmanien avulla Venetsian talousmahti ovat tästä esimerkkejä.

Islam kohteena: orientalismin ja eksotiikan synty

Kaupan ja poliittisten yhteyksien voimakas kasvu lisäsivät tarkan islamilaista maailmaa, etenkin osmanien valtakuntaa, koskevan tiedon tarvetta. Osmanien hallintojärjestelmä ja sotalaitos herättivät 1500-luvulla tehokkuutensa vuoksi suurta kiinnostusta. Myös valtakunnan tuolloinen taloudellinen mahti kiinnosti monia, ja uskonnostakin kirjoitettiin aiempaa myönteisemmin. Islamin tapoja, käsityksiä ja uskomuksia ei enää määritelty tietoisesti harhaopiksi tai erheeksi. Kun tämä myönnettiin, saattoi myös tieteellinen islamin tutkimus alkaa.

Islamin muuttuminen teologien määrittelemästä ideologisesta vihollisesta ja kauppiaiden ja poliitikkojen aina suhdanteiden mukaan joko suvaitsemasta tai inhoamasta vastapelurista oppineiden objektiiviseksi ajatellun tiedon etsinnän kohteeksi alkoi varsinaisesti 1600-luvulla.

Antoine Gallandin ranskaksi kääntämä Tuhat ja yksi yötä, joka ilmestyi 1704-11, lisäsi dramaattisesti eurooppalaisten kiinnostusta islamia ja orientalismia kohtaan. Teos vaikutti myös merkittävästi siihen, että islamilaista maailmaa alettiin kasvavassa määrin pitää eksotiikan, sadun, fantasian ja erotiikan - ei enää dogmaattisesti antikristuksen - maailmana. Täten islamin arvostamiseen ja kriittiseen tutkimuksen liittyi mukaan islamin ihailu ja islamiin liitettävien mielikuvien vapaa fantasiointi. Viimeksi mainittuja seikkoja käytettiin myös kristinuskon ja eurooppalaisten valtarakenteiden arvosteluun. Näin teki mm. Montesquieu 1721 ilmestyneessä teoksessaan Persialaisia kirjeitä.

Kristinuskon arvostelu islamin ja kauempaa Aasiasta peräisin olevien uskontojen avulla liittyi osana laajaan keskiaikaiseen - tai perinteisen - maailmankatsomuksen ja siihen liittyneiden valtarakenteiden kritiikkiin, jota on kutsuttu valistukseksi. Keskiaikaisten auktoriteettien sijasta valistus korosti omaa järkeä. Koska kristinuskolla oli merkittävä asema perinteisten auktoriteettien ylläpitäjänä, valistus arvosteli sitä voimakkaasti.

Yksi arvostelun muoto oli islamin selittäminen suvaitsevaksi ja kristinuskon käsittäminen suvaitsemattomaksi. Euroopan osoittaessa 1600-luvulla niin lännessä kuin idässäkin suvaitsemattomuutta toisuskoisia - esimerkiksi Unkarissa kalvinisteja tai Venäjällä vanhauskoisia - kohtaan, nämä pakenivat usein osmanien valtakuntaaa, josta he löysivät turvapaikan. Monet tuon ajan eurooppalaiset intellektuellit pitivät tämän vuoksi osmanien uskontopolitiikkaa esimerkkinä Euroopalle, esimerkiksi Voltaire teoksessaan Candide.

Eksotiikka, orientalismi ja imperialismi

Keskiaika ja valistus jättivät Euroopalle kolme perintöä suhteessa islamiin: 1) tieteellinen tutkimus; 2) oman kulttuurin arvostelun pohjalta syntynyt, romantiikan innoittama eksoottisuuden ihailu, johon toisinaan liittyi eroottinen sivuvivahde; ja 3) eurooppalainen ylemmyydentunto, johon usein liittyi taloudellisen ja poliittisen edun tavoittelu tai imperialismi.

Tiede ja eksoottisesti painottunut kuvataide ja kirjallisuus loivat 1800-luvulla yhdessä uuden kuvan islamista. Keskiajalla eurooppalaiset olivat pitäneet islamilaista maailmaa taloudellisesti ja poliittisesti yhtä merkittävänä kuin Eurooppaa. Valistuksen aikana mielenkiinnon keskipisteessä oli ollut ihmisen tasa-arvo, ihmisen yhtäläisyys huolimatta kulttuurien erilaisuudesta. Kansallisuusaatteiden Euroopassa katsottiin "sivistyksen" asteen kertovan jotain myös ihmisyyden asteesta.

Tätä näkemystä vahvisti ajatus kulttuurin, esimerkiksi kielen tai uskonnon, kehityksestä. Kulttuurin - sinänsä väärän - evoluutioteorian vaikutuksesta päädyttiin etsimään kaiken inhimillisen toiminnan "alkuperäistä" tai "puhtainta" muotoa. Tieteellisessä maailmassa etsintä johti moniin kiinnostaviin havaintoihin ja teorioihin. Poliittisessa maailmassa, jossa käytäntö hallitsi, päädyttiin - useinkin ilman erityistä ajattelua - samastamaan kehitys sekä poliittinen ja taloudellinen ekspansio. Muslimimaailmaan sovellettuna tämä merkitsi islamin näkemistä paikoilleen pysähtyneenä, velttona ja saamattomana maailmana, joka väistämättä päätyy Euroopan alusmaiksi.

Eurooppalaisten valtapyrkimysten menestys ja islamilaisen maailman alistaminen herätti 1800-luvulla myös uudelleen henkiin eräänlaisen ristiretkihaaveilun. Monet kristillisten kirkkojen ja herätysliikkeiden edustajat näkivät eurooppalaisen menestyksen perustuvan "edistykselliseen" kristinuskoon ja, vastaavasti, tulkitsivat muslimimaailman surkean tilan johtuvan islamin "taantumuksellisesta" luonteesta. Vaikka siirtomaapoliitikot ja talouselämä eivät useinkaan rohkaisseet lähetystyötä peläten aiheellisesti niitä kielteisiä reaktioita, joita se herättäisi toisuskoisessa väestössä, missiotoiminta vilkastui huomattavasti 1800-luvun lopulla.

Lähetystyötä ja yleistä käsitystä islamin "takapajuisuudesta" vahvisti kolonialisoiduissa maissa vähitellen vahvistunut vastarinta. Eurooppalaiset tulkitsivat muslimien kansannousut, jotka usein tapahtuivat islamin nimissä, fanatismiksi sekä, yhä useammin, myös merkeiksi "islamilaisesta salaliitosta" eurooppalaisia vastaan. Ajatus, että muslimit, juutalaiset, vapaamuurarit ja muut ihmiskunnan viholliset olivat liittoutuneet eurooppalaista (lue: ihmiskunnan) kehitystä, edistystä ja hyvinvointia vastaan, oli 1800-1900-luvun taitteessa varsin yleinen sekä Euroopan kirkollisissa ja älymystöpiireissä että tavallisen kansan keskuudessa. Hitlerin "alttiit pyövelit" eivät kaikki olleet saksalaisia eivätkä he etsineet lopullista ratkaisua vain juutalaiskysymykselle.

Islam-vastaisuuden rinnalla, vaikkakin paljon huomaamattomampana virtauksena, 1800-1900-luvun taitteessa eli kiinnostus idän mystiikkaa kohtaan. Eräät ajattelijat ja taiteilijat löysivät myös islamilaisen mystiikan, suufilaisuuden ja jotkut heistä kääntyivät myös islamiin.

Haaste eurosentrismille
Ensimmäinen maailmansota ravisteli eurooppalaista kehitysuskoa ja ylemmyydentuntoa. Samoin Venäjän vallankumous ja Turkin kemalismi merkitsivät haastetta Euroopan ylivallalle. Ne osoittivat, että se mitä eurooppalaiset olivat pitäneet järkkymättömänä asiaintilana, uutena maailmanjärjestyksenä, olikin kaikkea muuta.

Näiden haasteiden edessä eurooppalainen käsitys islamista, ja idästä yleensä, muuttui entistä kielteisemmäksi. Haluttomuus tai kyvyttömyys nähdä idän kansannousuja ja muita "fanatismin" merkkejä seurauksena omasta riistopolitiikasta ja pyrkimyksestä pakottaa kolonialisoidut maat omaksumaan eurooppalainen arvomaailma ja Euroopan idästä muodostama käsitys sai eurooppalaiset näkemään idän täysin toisenlaisena: vihamielisenä, arvaamattomana, villinä ja sivistymättömänä.

Orientin kesyttämiseksi luovuttiin joksikin aikaa sen eurooppalaisesta kehittämisestä, koska se näytti saavan idän vain kuohumaan entistä enemmän. Euroopan aikaansaama muutos oli pysäytettävä. Siksi itä päätettiin säilyttää sellaisena, millaiseksi kuva siitä oli kolonialismin alkaessa muodostunut: raukeana, voimattomana ja vaarattomana. Tämän vuoksi siirtomaavallat liittoutuivat lyhyeksi aikaa orientin vanhoillisimpien voimien kanssa pitääkseen idän vallassaan. Nämä voimat eivät kuitenkaan kyenneet säilyttämään itää ikuisesti samana, ja pian myös kolonialisoiduissa maissa todettin, että idän liittäminen osaksi maailmantaloutta olisi tuottavampaa kuin siellä olivien raaka-aineiden voimia kysyvä vartiointi. Näin alkoi uuskolonialismi. 

Tällä politiikalla oli vaikutuksensa myös käsitykseen islamista. Taloudellisesti yhdentyvässä ja yhdenmukaistuvassa maailmassa uskonnollisia ja ideologisia eroja pidettiin - marxilaista maailmaa lukuunottamatta - toisarvoisina. Muslimiajattelijat ja islamilaisen maailman poliitikot liittoutuivat ateistiseksi määritellyn sosialismin kanssa toisen maailmansodan jälkeen. Yhteinen vihollinen, ensimmäinen maailma, yhdisti kolmannen ja toisen maailman. Tässä liitossa islam korostui radikaalina riistettyjen maasojen uskontona, joka lyö alas vanhan, kapitalistisen maailman. Islamin omakuvasta tuli näin eurooppalaisen islam-käsityksen peilikuva: edistyksellinen, dynaaminen, nuori, luova voima, jonka käsissä on maailman tulevaisuus. Siitä tuli oman alueensa vapautuksen teologiaa, jonka voima tempasi mukaansa myös eurooppalaisia oman kulttuurinsa arvostelijoita kuten ranskalaisen filosofin Roger Garaudy'n tai hänen vähäisemmälle huomiolle jääneen maanmiehensä, uskontojen välistä dialogia etsineen katolisen islam-tutkijan Louis Massignonin.

Erityisesti katolisessa kirkossa saivat jalansijaa näkemykset Vatikaanin toisen konsiilin (1962-65) hyväksyttyä v. -65 dekreetin "Kirkon suhteesta ei-kristillisiin uskontoihin". Siinä todettiin muslimien uskon olevan monessa suhteessa verrattavissa kristinuskoon - esim. käsitys Jumalasta - sekä mainittiin heidän pitävän "suuressa kunniassa hyveellistä elämää". Kristittyjä asiakirjassa kehotettiin "unohtamaan menneet [kiistat ja vihollisuudet] ja yhdessä varjelemaan ja edistämään sosiaalista oikeudenmukaisuutta, siveellisiä arvoja sekä rauhaa ja vapautta kaikkien ihmisten hyväksi".

Tieteellisen tutkimuksen islam-kuva muuttui sekin asteittain toisen maailmansodan jälkeen. Varhempi käsitys islamista ennen muuta filologisesti tarkasteltavina teksteinä laajeni näkemykseksi islamista myös, ja ennen muuta historiallisena, sosiaalisena ja taloudellisena voimana. 

Maailmantalouden 1970-luvulla alkanut uusi taistelu energiavaroista, etenkin öljystä, muslimien aiempaa laajempi siirtyminen läntiseen maailmaan, Euroopan viime vuosikymmenen taitteen poliittinen murros, itäisen Euroopan ja Venäjän uusi oman identiteetin etsintä ja siihen liittyen kristillisten ekumeenisten pyrkimysten ajautuminen karikolle ovat jälleen muuttaneet eurooppalaista ja yhdysvaltalaista islam-kuvaa. Länsimaiset ongelmat ovat johtaneet syyllisen etsintään ja syntipukin löytämiseen "ääri-islamin", "islamilaisen fundamentalismin" tai "islamistien" keskuudesta. Yleisellä tasolla itsenäinen, taloudellisesti hyvinvoiva muslimimaailma nähdään jälleen kilpailijana ja vihollisena. Yksilötasolla oma taloudellinen kurjistuminen, jonka taustalla ovat maailmantalouden rakenneongelmat, ruokkii osaltaan rasistista asennoitumista muslimeja ja muita maahanmuuttajia kohtaan.

Kristinuskon sisäiset erimielisyydet ovat saaneet monet epäilemään, että myöskään eri uskontojen välillä ei voi vallita yhteisymmärrystä. Näin muutaman vuosikymmenen takainen eurosentrismin ja länsimaalaiskeskeisen maailmankuvan purkaminen on muuttunut näiden asenteiden vahvistamiseksi. Eurooppalaiset, jotka ovat olleet ylpeitä edistyksellisyydestään ja siitä, että he katsovat aina tulevaisuuteen, ovat tehneet täyskäännöksen ja ovat hyvää vauhtia palaamassa sellaiseen islam-kuvaan, jota täydellä syyllä voidaan sanoa sekä keskiaikaiseksi että pimeäksi.