|
MEDIAKATSAUS
Poiminut Saarah Korpi TEKSTITELEVISION NUORTENPALSTALTA
viikolla 10, 2000 "Eläköön tulevaisuus?" Afrikka
marraskuussa 1999 Olemme vajonneet halki vuosisatojen aikojen
alkuun, sellainen on tunnelma. Yövymme taivasalla, lojumme
sikin sokin tomussa, naurumme kimpoilee aavikolle. Leirinuotion
loimussa käymme "koulua", viisaudet ja opetukset
siirtyvät vanhemmilta nuoremmille suullisena perimätietona.
Nuoret kuuntelevat ikiaikaisia kertomuksia korvat hörössä.
Juttelemme myös tulevaisuudesta. Mitä siinä on
askartelemista, ihmettelevät paikalliset ystävämme. Vain
menneistä voi oppia. Huominen tuo onnea ja elinpäiviä, in
sha'a Allah (jos Jumala suo). Jos niin ei tapahdukaan, on sekin
Korkeimman tahto. Yksinkertaista. Mitä me tulevaisuudessa elävät
"sitten kun"-ihmiset voisimme tähän sanoa? - Rikkaus
on tuossa, sanoo Abdullah ja osoittaa urheata kamelilla
ratsastajaa, viiden vanhaa Omar-poikaansa. - Niin... Palaamme
tulevaisuuteen, onnelaan nimeltä Suomi. Työt hautaavat meidät
vaikka kuinka liputamme kuusituntisen työviikon ja antautumisen
merkiksi. Sanomalehti opettaa, minkälainen oikeuskäsitys
vallitsee tässä edistyksellisessä maassa: niille, joilla on,
annetaan lisää, ja joilla ei ole, niiltä otetaan sekin vähä
pois. Koskee myös työtä. Tulevaisuus on yhtä kuin kahtia
jakautunut kansa. Viikon ainoana vapaapäivänämme lojumme töllöttimen
ääressä ikävissämme, kukin omassa lokerossamme. Mainokset
kertovat mitä ilman emme voi elää. Ja minä kun otaksuin, että
tarvitsisin ystävää tätä yksinäisyyttä murtamaan, mutta
tarvitsenkin tietynmerkkiset farmarihousut ja hedelmäshampoota
voidakseni olla onnellinen. Hmm? Kuinka syvällä menneisyydessä
elävät ystäväni saattoivat sillä lailla riemuita, tanssia
ja laulaa, vaikka pesivät itsensä ja tukkansa erämaan
hiekalla ja pukeutuivat riepuihin? Samalla tavalla haluaisin
ilakoida nytkin, mutta tietokone ei yhdy nauruuni. Se ei kerro
minulle esivanhempien uroteoista, eikä kiipeä kanssani
vuorille. Sitäpaitsi ilosta hirnuva koikkelehtija pannaan tässä
maassa valkoiseen autoon ja viedään pois. Menneisyydessä,
joka on koko ajan läsnä, ihmiset ovat yksi ruumis. Kunkin jäsenen
on kannettava kortensa kekoon yhteiseksi hyväksi, jotta elämä
voisi ylipäätään jatkua. Miten meillä, tulevaisuudessa?
Leveästi hymyilevä työtoverini niittaa minut seinään ja vyöryy
ylitseni heti, jos kokee siitä henkilökohtaisesti hyötyvänsä.
Miten me tulevaisuuden ihmiset kommunikoimme? Seinänaapurini,
jota en ikinä ole nähnyt, morsettaa harjanvarrella ja minä
morsetan takaisin. Miten me hoidamme ystävyyssuhteitamme?
Minulla on muutama ystävä, mutta heitäkään en ole koskaan
tavannut. He ovat kaikki tietokoneessa. Turhuuteen ei
menneisyydessä ole varaa. Miten meillä? Mikä meidän
maailmaamme pyörittää? Menneisyyden ihminen, tuo
kamelinlantakylässä asuva "onneton", on sujut itsensä,
yhteisönsä, kohtalonsa kanssa. Olenko minä? Menneisyydessä
lapsia ei panna laitoksiin. Lapset matkustavat äitiensä selkärepuissa,
syleissä, kulkevat mukana kaikkialle. Minä panin poikani
laitokseen 10 kk vanhana, koska tulevaisuus ei sallinut minun
hoitaa häntä kotona. Jos olisin hoitanut kotonani vierasta
lasta, se olisi ollut oikeaa työtä. Nyt näen lastani puoli
tuntia aamuisin. No, en nyt ihan joka aamu ja eihän minun
tarvitsekaan. Kyllähän ne opettajat hoitavat sen
kasvatuspuolen. Ja kai poikasellani jokunen kaverikin on? Eläköön
tulevaisuus ja terve kehitys! Terve?
- Anni Tukiainen -
YHDYSKUNTA HELSINGIN SANOMISSA
Maaliskuu 2000 Suomen Islamilaisesta Yhdyskunnasta julkaistiin
Helsingin Sanomissa täysin perätöntä tietoa 22.3.2000.
Toimittaja myönsi jälkikäteen virheensä. Yhdyskunnassamme ei
ole ketään, jota uutinen koskee. Uutinen käsitteli petoksesta
epäiltyä liikemiestä, joka on muslimi. Hän on kuitenkin
yksityisihminen eikä Yhdyskuntamme jäsen. Virheelliset tiedot
Yhdyskunnastamme aiheuttivat ylimääräistä harmia, mutta
onneksi muslimit osasivat suhteuttaa asiat.
|
